2013-11-27

Ulkomaisia ilmastouutisia loka-marraskuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Kanadan merialueella arktista merijäätä on ollut viime vuosikymmenet niukemmin kuin kuuteensataan vuoteen, paljastaa viime viikolla julkaistu tutkimus. "Pikku jääkauden" aikana merijään määrä oli vielä yleisesti ottaen vakaa, vaikka siinä olikin vaihtelua vuosien välillä. Sen jälkeen vaihtelun luonne on muuttunut ja siihen on tullut laskeva trendi, joka on ollut viimeisen 150 vuoden ajan selvästi jyrkempi kuin aikaisemmin.

Merijään vaiheet rekonstruoitiin analysoimalla Clathromorphum compactum -korallilevien "vuosirenkaiden" paksuutta ja kemiallista koostumusta. Lisäksi levänäytteiden ikä tarkistettiin radiohiiliajoituksella. Levät kerättiin alueelta, joka ulottuu Luoteis-Atlantilta Baffininsaaren pohjoispuolisille vesille. Tämä on ensimmäinen kerta, kun levämenetelmää on sovellettu arktisen merijään tutkimiseen, kerrotaan Toronton yliopiston tiedotteessa.


Clathromorphum compactum kuuluu korallilevien lahkoon (Corallinales) ja sen myötä punaleviin (Rhodophyta). Kuvassa näkyvät vaaleanpunertavat ryhmyt ovat niitä. Katso lisää kuvia levästä ja sen tutkimisesta. (Kuva © Nick Caloyianis)

Clathromorphum compactum kasvaa merenpohjassa. Se muodostaa pintaansa joka vuosi uuden kalsiumkarbonaattipitoisen kerroksen. Kasvunopeus on riippuvainen valon määrästä. Kasvu hidastuu jyrkästi, kun yhteyttämisessä tarvittava valo vähenee. Lumipeitteisen merijään alla vallitsevassa pimeydessä levän kasvu lopulta pysähtyy talvikaudeksi. Kasvunopeuden vaihtelut aiheuttavat levän rakenteeseen "vuosirenkaat".

Levän vuosirenkaissa on havaittavissa myös kemiallisen koostumuksen vaihtelua. Magnesiumin ja kalsiumin pitoisuuden suhde levässä on riippuvainen kasvamisen aikana vallinneesta ympäröivän meriveden lämpötilasta.

Clathromorphum compactum on hidaskasvuinen. Yhdessä vuodessa levämuhkuraan kasvaa vain millimetrin murto-osan paksuinen lisäkerros. Toisaalta sen eliniällä ei ole teoreettista ylärajaa ja kova rakenne suojaa sitä pedoilta. Clathromorphum compactum on pitkäikäisimpiä tunnettuja merieliölajeja. Tutkijat keräsivät Labradorinmerestä tänä vuonna levänäytteitä, jotka voivat niiden paksuudesta päätellen olla yli tuhannen vuoden ikäisiä. Niitä ei ole kuitenkaan analysoitu vielä tarkemmin, eivätkä ne ole mukana nyt julkaistussa tutkimuksessa, johon sisälletyistä levistä iäkkäimmät ovat vain 646 vuoden ikäisiä.

Useiden vuosisatojen mittaiset tarkat aikasarjat ovat harvinaisia merentutkimuksessa. Clathromorphum compactum vaikuttaakin lupaavalta tutkimuskohteelta. Sitä esiintyy laajalti Pohjoisessa jäämeressä ja subarktisilla merialueilla, ja se kasvaa matalissa vesissä. Tässä tutkimuksessa analysoidut näytteet ovat peräisin 15-17 metrin syvyydeltä, mikä on lähellä levän esiintymisen maksimisyvyyttä.


Videolla haastatellaan levätutkimukseen osallistunutta Walter Adeytä sekä näytetään korallileviä, niiden keruuta merenpohjasta ja niiden tutkimista laboratoriossa. Tämä tieteellisesti antoisin osuus alkaa kahden minuutin kohdalta.

Korallilevätutkimus julkaistiin PNAS-lehdessä.

§

Arktisen merijään tila on jatkunut suhteellisen heikkona myös viime kuukaudet. Syyskuussa jäisen meren ala oli kohta 35 vuotta jatkuneen satelliittiavusteisen mittaushistorian kuudenneksi pienin. Lokakuussa merijään ala oli niinikään tilastojen kuudenneksi pienin.

Lokakuusta 2013 tuli maapallolla NOAA:n mukaan mittaushistorian seitsemänneksi lämpimin lokakuu. NASA:n tilastoissa se asettui vastaavasti kahdeksannelle sijalle.


Lokakuun 2013 keskilämpötilan poikkeama vertailujakson (1981-2010) keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmän lokakuun alueet on merkitty karttaan sinisellä värillä, keskimääräistä lämpimämmän punaisella. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Luoteinen Pohjois-Amerikka on ylläolevassa kartassa erityisen punaista aluetta. Alaskassa lokakuu olikin säiden puolesta kuin syyskuu. Hiihtokauden alkua saatiin odotella paljolti vesisateessa. Lokakuun päättyessä merijäätä ei vieläkään ollut näköetäisyydellä Barrow'n rannasta, mikä olisi vielä runsas vuosikymmen sitten ollut tuiki harvinaista tähän aikaan vuodesta.

Lokakuun hurjimpia säätapahtumia täällä Euroopassa oli Atlantilta saapunut myrsky nimeltä St. Jude (eli Christian eli Carmen eli Simone - nimeämiskäytäntö rehottaa tällä mantereella melko vapaana), joka muun muassa puhalsi Tanskan kaikkien aikojen tuuliennätyksen uusiksi. Kegnæsin majakalla mitattiin lokakuun 28:ntena päivänä tuulen nopeudeksi puuskassa enimmillään 53,5 metriä sekunnissa.

Viime kuulle osuivat myös ne Sydneyn seudun maastopalot, joiden vaikutuksia Fifin Australian-kirjeenvaihtaja Jenni Järventaus kuvaili blogissaan.


Maastopalot savuavat Sydneyn lähistöllä Australiassa 17.10.2013. Sydney on jokseenkin keskellä kuvaa. Palavat alueet on merkitty satelliittikuvaan ohuella punaisella ääriviivalla. Kuvassa näkyy suurin piirtein 340 × 340 kilometrin kokoinen alue ja savun lisäksi myös ihan tavallisia pilviä. (Kuva © NASA/Jeff Schmaltz, LANCE/EOSDIS MODIS Rapid Response Team)

Vielä takaisin syyskuuhun, jonka säätilastot eivät olleet viime kerralla vielä ilmestyneet. Syyskuu 2013 oli NOAA:n mukaan mittaushistorian neljänneksi lämpimin, NASA:n tilastoissa jopa kaikkein lämpimin yhdessä vuoden 2005 syyskuun kanssa.

Australiassa syyskuu oli selkeästi sikäläisen mittaushistorian lämpimin. Kuukauden keskilämpötila oli peräti 2,75 celsiusastetta normaalia korkeampi. Mikään kuukausi ei ole Australiassa aiemmin poikennut keskiarvostaan ylöspäin näin paljon. Aiempi poikkeamaennätys mitattiin huhtikuussa 2005, joka oli 2,66 celsiusastetta lämpimämpi kuin keskimäärin.

Myös etelänavalla (Amundsen-Scott-tutkimusasemalla) syyskuu 2013 oli lämpimin tähän mennessä havaittu syyskuu. Kuukauden keskilämpötila oli -51,2 celsiusastetta, mikä on melkein kahdeksan astetta enemmän kuin keskimäärin.

§

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden tämänvuotinen minimi on ohitettu. Pitoisuuden vuorokautinen keskiarvo Mauna Loan mittausasemalla käväisi alimmillaan 393 miljoonasosan alapuolella. Neljänsadan puolelle nousevia lukemia tullaan mittaamaan ehkä jo tämän talven aikana, mutta viimeistään huhtikuussa, arvelee Ralph Keeling.

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on julkistanut tämänvuotisen kasvihuonekaasutiedotteensa (WMO Greenhouse Gas Bulletin No. 9, pdf). Sen mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden globaali keskiarvo vuonna 2012 oli noin 393,1 miljoonasosaa, mikä on uusi ennätys. Se on noin 2,2 miljoonasosaa korkeampi kuin vuoden 2011 keskiarvo.

Ihmistoiminnan tuottamat hiilidioksidipäästöt ovat aivan keskeisessä asemassa säteilypakotteen voimistajana. Muutama viikko sitten julkaistiin tutkimus, jossa tarkasteltiin auringon aktiivisuuden ja kosmisen säteilyn mahdollista vaikutusta ilmastonmuutokseen. Tämänkertaisten laskelmien tulos on, että mainittujen kahden ekstraterrestriaalisen tekijän osuus 1900-luvulla havaitusta ilmaston lämpenemisestä jää alle kymmenen prosentin.

§

Lopuksi muutama nettivinkki laajahkojen dokumenttien ystäville. IGBP on julkaissut yhteenvedon valtamerten happamoitumisesta [summary, pdf]. Norjan tiedeakatemia on julkaissut eurooppalaisten tahojen laatiman katsauksen sään ääri-ilmiöistä ja niihin varautumisesta Euroopassa (pdf). Tanskalainen Polar Portal -sivusto puolestaan tarjoaa raportin tämänvuotisista tapahtumista pohjoisessa kryosfäärissä [pdf].

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-10-23

Ulkomaisia ilmastouutisia syys-lokakuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Mikä on tietämyksemme maapallon ilmastonmuutoksesta tänä päivänä, vuonna 2013? Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC vastaa kysymykseen viidennellä arviointiraportillaan (Fifth Assessment Report, AR5), jonka monivaiheinen julkistaminen alkoi viime kuussa. Edellinen vastaava raportti valmistui vuonna 2007, joten uutta on odotettu innolla.

Viitosraportin julkistaminen alkoi ensimmäisen työryhmän (Working Group I, WGI) laatimasta osaraportista, jonka aiheena ovat ilmastonmuutoksen luonnontieteelliset perusteet. Siitä on nyt saatavilla parituhatsivuinen luonnos (Climate Change 2013: The Physical Science Basis, pdf; myös paloiteltuna versiona). Tämän ensimmäisen osaraportin lopullinen versio aiotaan julkistaa tammikuussa 2014. Toinen ja kolmas osaraportti sekä kokonaisuuden yhteenveto ovat nekin tulossa ensi vuoden puolella.

IPCC on laatinut yllämainitusta luonnoksesta 36-sivuisen lyhennelmän päätöksentekijöitä varten (Summary for Policymakers, pdf). Tuosta lyhennelmästäkin on vielä poimittu erikseen vajaan kahden sivun mittainen luettelo avainkohdista (Headline Statements, pdf).

Avainkohdissa mainitut seikat kuten ilmakehän hiilidioksidi-, metaani- ja typpioksiduulipitoisuuden kasvaminen, keskilämpötilojen kohoaminen ilmakehässä ja valtamerissä, arktisen merijään hupeneminen, pohjoisen pallonpuoliskon kevättalvisen lumipeitteen niukkeneminen, Grönlannin ja Etelämantereen jäämassojen kutistuminen, lukuisien vuoristojäätiköiden pieneneminen eri puolilla maailmaa, merenpinnan nousu, meriveden happamoituminen, muutokset veden kiertokulussa, ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden ratkaiseva merkitys ilmakehän säteilypakotteelle ja maapallon säteilytaseelle, sekä valtamerten keskeinen rooli ilmastojärjestelmään kertyneen lisälämmön varastona ovat kaikki aiheita, jotka ovat tulleet jo tutuiksi Tietoukan blogin lukijoille, emmekä kertaa niitä nyt yksityiskohtaisemmin.

IPCC:n arviointiraportit eivät itse ole alkuperäistutkimuksia vaan jättimäisiä moniosaisia katsauksia jo julkaistuihin alkuperäistutkimuksiin. AR5-WGI-osaraporttia varten on käyty läpi yli 9200 tieteellistä julkaisua, joista yli kolme neljäsosaa on julkaistu edellisen arviointiraportin (AR4 vuonna 2007) jälkeen. IPCC:n ryhmätyö vie aina oman aikansa, joten viitosraportissa on mukana vain tutkimuksia, jotka on julkaistu (tai hyväksytty julkaistavaksi) viimeistään 15.3.2013.

Lyhyesti sanottuna IPCC:n uusin raportti näyttää ainakin päällisin puolin siltä, että viime vuosina tehty tutkimus ei ole tuonut esiin mitään todella mullistavaa, joka kumoaisi vallitsevan yleiskuvan ilmastonmuutoksesta. Tähänastinen muutos näkyy ilmastojärjestelmässä monin tavoin, muutokset ovat olleet viime aikoina hyvinkin dramaattisia, maailman keskilämpötilan kohoaminen jatkuu, se on käytännössä meidän itsemme aiheuttamaa, ja tiedämme tämän entistäkin suuremmalla varmuudella. Muutoksessa on ollut ja tulee jatkossakin olemaan sekä alueellista että lyhyen aikavälin vaihtelua.

Niille jotka haluavat numeropitoisemman mutta silti helppotajuisen suomenkielisen version IPCC:n raportin "keskeisimmistä viesteistä", suosittelemme Ilmasto-oppaan infografiikkaa.

Monet muutkin tahot ovat ahkeroineet netissä, jotta IPCC:n raskaslukuiset tekstit ja niiden taustat avautuisivat laajemmalle yleisölle. Tietoukan blogin uutiskatsaus sisältääkin tällä kertaa runsaan valikoiman linkkejä englanninkielisiin "IPCC-oppaisiin".

Aloitamme videolla, jossa esitellään lähinnä IPCC-raportin laatimisen vaiheita ja keskeisiä kohtia sen sisällöstä. Puhujana on IPCC:n WGI-työryhmää edustava Thomas Stocker:

Yllämainittu video on taltioitu IPCC-raportin viimekuisen julkistamisen yhteydessä. Katseltavissa on myös pidempi versio. Se sisältää koko kyseisen yleisötilaisuuden, joka pidettiin Tukholmassa.

The Conversation -verkkolehdessä on näppärä pikku tulkintaohje terminologisiin ongelmiin, jotka tulevat vastaan heti, kun yrittää ymmärtää lyhyintäkään IPCC:n tekstiä.

NASA:n Earth Observatoryn Earth Matters -blogissa on lueteltu IPCC:n raportin avainkohdat sellaisenaan, ja oheislukemistoksi on valittu niihin liittyviä NASA:n nettisivuja, jotka selittävät tieteellisiä perusasioita yksityiskohtaisemmin.

Nature-lehdellä on pieni teemasivusto, joka käsittelee IPCC-raporttiin liittyvää ilmastotiedettä ja sen taustaa. Uutispalstan puolella on lisäksi mietteitä siitä, tarvitaanko ilmastonmuokkausta tilanteen saamiseksi hallintaan.

Yale Environment 360 -verkkolehdestä löytyy analyysiä tieteen ja politiikan rajapinnasta IPCC:n raporttiprosessissa. Samassa verkkolehdessä on myös kokoelma ilmastotutkijoiden kommentteja IPCC:n raporttiin.

Australialaisessa ECOS-lehdessä on siinäkin julkaistu mielenkiintoisia ilmastotutkijoiden kommentteja.

Weather Undergroundin sivustolla bloggaava Jeff Masters on laatinut oman IPCC-kritiikkinsä ja kantaaottavan, hyvin lukijaystävällisen tiivistelmän raportin sisällöstä.

The Guardian -lehti uutisoi suoraan paikan päältä, kun IPCC:n raportti julkistettiin syyskuussa.

Columbia Journalism Review'n The Observatory -blogissa on muun muassa huomioita IPCC:n raporttijulkistuksen näkymisestä netin mediassa sekä pohdintoja todennäköisyysprosenttien ymmärtämisestä ja käyttämisestä ilmastoasioissa.

Skeptical Science -sivustolla on lyhyt ja ytimekäs kokoelma yleisimpiä IPCC:tä sivuavia ilmastomyyttejä.

IPCC:n raportissa oli nyt ensimmäistä kertaa mukana maininta siitä, kuinka suureksi päästöjen kumulatiivinen määrä saa kasvaa, jos maailman keskilämpötilan nousu halutaan pitää kahden celsiusasteen rajoissa. Kumulatiivisista luvuista puhutaan päätöksentekijöille laaditun lyhennelmän kohdassa "E.8 Climate Stabilization, Climate Change Commitment and Irreversibility" ja osaraporttiluonnoksen kohdassa "12.5.4 Climate Stabilization and Long-Term Climate Targets" (ks. luonnoksesta lohkaistu osa Long-term Climate Change: Projections, Commitments and Irreversibility, pdf).

Jos lasketaan, että ihmistoiminnan kumulatiiviset hiilipäästöt saavat nousta tuhanteen miljardiin tonniin, milloin tuo kiintiö mahtaa täyttyä? Vuonna 2011 noin puolet siitä määrästä oli jo koossa. Kuulostaako silti hyvältä, että voimme päästellä ilmakehään vielä toiset samanlaiset viitisensataa miljardia tonnia?

No, ei se kuulosta hyvältä, koska jos päästömäärä jatkaa kasvuaan nykyvauhdilla, se tuhannen miljardin tonnin kiintiö tulee täyteen jo vuoden 2040 paikkeilla.

Kuten Thomas Stocker totesi videolla, voimme vaikuttaa valinnoillamme siihen, miten paljon maapallon ilmasto lämpenee esimerkiksi vuoteen 2100 mennessä, mutta niitä valintoja ei tehdä vuonna 2100 vaan ne on tehtävä nyt. Ilmastojärjestelmä reagoi vuosisatojen mittaisella viiveellä niihin hiilidioksidipäästöihin, joita on ehtinyt jo kertyä.

§

Maailman säätilastot syyskuun 2013 osalta eivät olleet tätä kirjoitettaessa vielä ilmestyneet NOAA:n eivätkä NASA:nkaan sivuille. Palaamme asiaan Tietoukan blogin seuraavassa uutiskatsauksessa!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-09-25

Ulkomaisia ilmastouutisia elo-syyskuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Grönlannin luoteisrannikolla sijaitseva Petermannin jäätikkö ja sen poikimat jäävuoret ovat päässeet näyttävästi uutisiin useammankin kerran (ks. esim. Tietoukan blogi 31.10.2012). Samoilta kulmilta on peräisin myös tämänkertainen visuaalinen hehkutus. Se on samalla oikea topografinen jymy-yllätys.

Tutkijat ovat löytäneet Grönlannin jääkilven alta rotkomaisen laakson, joka on ulottuvuuksiltaan maapallon mittavimpien kanjoneiden veroinen. Se on suurin piirtein 20 kertaa niin pitkä ja 10 kertaa niin syvä kuin meikäläinen Kevon kanjoni. "Grönlannin Grand Canyon" on ainakin 750 kilometriä pitkä ja enimmillään 800 metriä syvä ja liki 10 kilometriä leveä. Se alkaa saaren keskivaiheilta ja päättyy siihen vuonoon, jossa Petermannin jäätikkö sijaitsee.


Grönlannin suuri kanjoni erottuu animaatiossa ruskeana muodostumana, joka polveilee läpi saaren pohjoispuoliskon. Ruskealla väritetyt kalliopinnat sijaitsevat merenpinnan tasoa alempana, keltaiset suunnilleen merenpinnan tasolla, vihreät sitä ylempänä. Korkeuseroja on havainnollistettu animaatiossa myös siten, että kolmiulotteiset pinnanmuodot on piirretty liioiteltuna. (Animaatio © NASA's Goddard Space Flight Center Scientific Visualization Studio)

Grönlannin mahtava kanjoni lienee muodostunut suuren joen uurtamana jo ennen Grönlannin jäätiköitymistä, joka tapahtui nelisen miljoonaa vuotta sitten. Jään kätkemä, ihmisten sukua (Homo) vanhempi laakso paljastui tutkijoille, kun suuri määrä vuosikymmenien aikana kertynyttä tutkadataa koottiin yhteen. Tutkijat ovat aivan tohkeissaan tästä odottamattomasta ja ainutkertaisesta löydöstä, uutisoi BBC. On helppo yhtyä siihen kauaskantoiseen ajatukseen, että toivottavasti ihmiset eivät tule koskaan näkemäänkään tätä kohdetta paljain silmin.

Kanjoni toiminee kuin valtava salaoja, ja sen arvellaan vaikuttavan vakauttavasti peitteenään olevaan, pari kilometriä paksuun jäämassaan. Sulamisvedet eivät varastoidu siellä jään alle liukasteeksi, vaan valuvat kanjonin kaltevaa uomaa pitkin Pohjoiseen jäämereen. Kanjonin pohja viettää meren suuntaan keskimäärin 30 senttimetriä kilometrillä. Tässä on ehkä yksi syy siihen, miksi Pohjois-Grönlannista ei ole löydetty suuria subglasiaalisia järviä. [KORJAUS tähän kappaleeseen! Artikkelin mukaan ainakin osa kanjonista on voinut jatkaa veden kuljettamista rannikolle jäätikön alitse siitä lähtien kun Grönlannin laaja-alainen jäätiköityminen alkoi yli 3,5 miljoonaa vuotta sitten; edellä mainittu kaltevuus ei kuitenkaan kuvaa kanjonin nykyistä asentoa vaan se on arvio tilanteesta ennen nykyisen jääpeitteen muodostumista.]

Kanjonilöydöstä kertova tutkimus julkaistiin Science-lehdessä.

§


Arktisen merijään ala 13.9.2013. Jääalan mediaani 13.9. vuosina 1980-2010 on merkitty karttaan oranssilla ääriviivalla. (Kartta © National Snow and Ice Data Center)

Arktisen merijään tämänvuotinen minimiala mitattiin alustavien tietojen mukaan syyskuun 13:ntena päivänä. Jäisen meren ala (eli paikat joissa vähintään 15 prosenttia merenpinnasta on jäässä) oli tuolloin noin 5,10 miljoonaa neliökilometriä. Se on 1,12 miljoonaa neliökilometriä (eli noin 18 prosenttia) vähemmän kuin vuosien 1981-2010 keskimääräinen minimi. Tämänvuotinen arktisen merijään minimi on mittaushistorian kuudenneksi pienin. Tilastot alkavat vuodesta 1979.

Merijäätä oli nyt paljon suuremmalla alueella kuin viimevuotisen ennätysminiminin aikaan, mutta trendin suunta on aivan toinen. 1970-luvun lopulta alkaen arktisen merijään määrä on vähentynyt keskimäärin noin 12 prosenttia vuosikymmentä kohden, ja väheneminen näkyy kaikkien neljän vuodenajan tilastoissa. Mittaushistorian seitsemän pienintä jääminimiä on havaittu seitsemän viime vuoden aikana (2007-2013).

Arktisen merijään paksuudesta on tehty havaintoja CryoSat-satelliitilla jo kolmen vuoden ajan (ks. animaatio mittaustuloksista, lokakuu 2010 - huhtikuu 2013).

Jään paksuustietojen avulla on laskettu arktisen merijään tilavuuksia. Viime talven jälkeen jään kokonaismäärä oli alle 15 tuhatta kuutiokilometriä, mikä on vähemmän kuin aiempiena keväinä. Odotamme suurella mielenkiinnolla kaikkia niitä lukemia, joita CryoSatilta on odotettavissa tänä syksynä ja sen jälkeen vuoteen 2017 saakka.

Useista eri lähteistä kerättyjen tietojen mukaan arktinen merijää on ohentunut kolmessa vuosikymmenessä noin puoleen entisestä. Vuonna 1980 jään keskipaksuus oli noin 3,8 metriä. Viime vuosina se on ollut enää vain noin 1,9 metriä.

§

Elokuu 2013 oli NOAA:n mukaan mittaushistorian neljänneksi lämpimin elokuu. NASA:n tilastoissa se oli viidenneksi lämpimin. Lämpötilastot alkavat vuodesta 1880. Vertailujakson (1951-1980) keskiarvoa kylmempi elokuu on ollut viimeksi vuonna 1978.

NASA:n kätevistä keskilämpötaulukoista voi poimia lisää lukuja. Esimerkiksi viidestätoista kuumimmasta kesästä (kesä-elokuu) pohjoisella pallonpuoliskolla jopa kolmetoista on koettu vuoden 2000 jälkeen. Toisin sanoen jokainen kesä vuosina 2001-2013 kuuluu siihen joukkoon.

Kuriositeettina mainittakoon viime kuulta vielä Venäjän kaukoidässä sattuneet tulvat, jotka olivat sikäläisittäin pahimmat yli sataan vuoteen. Lähellä Kiinan rajaa satoi noin 300 millimetriä vettä elokuun alkupuoliskolla. Amurin varrella sijaitsevassa Habarovskin kaupungissa joen tulvahuipuksi mitattiin 8,1 metriä. Aiempi ennätys oli lähempänä kuutta metriä.

Elokuun säätapahtumista eri puolilla maailmaa ovat kirjoittaneet yksityiskohtaisemmin Jeff Masters ja Christopher Burt.

§

Atlantin hurrikaanikausi on alkanut melko rauhallisesti. Nimettyjä trooppisia myrskyjä on ollut tähän mennessä jokseenkin sen verran kuin osattiin odottaa. Ensimmäinen hurrikaanimääritys tehtiin kuitenkin vasta syyskuun yhdentenätoista päivänä. Tilastollinen keskiarvo vuosilta 1966-2009 on noin kaksi hurrikaania jo syyskuun alkuun mennessä.

Tämänvuotinen myrskyjakauma ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaara olisi ohi. Atlantin "virallinen" hurrikaanikausi jatkuu marraskuun loppuun asti, eikä kauden alkupuolen tapahtumista voi päätellä, mitä kauden loppupuoli tuo tullessaan.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-08-28

Ulkomaisia ilmastouutisia kesä-elokuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Tietoukan blogin kesätauko on vierähtänyt globaalisti melko lämpimissä merkeissä. Tämän vuoden kesäkuu oli laskutavasta riippuen mittaushistorian viidenneksi lämpimin (NOAA) tai toiseksi lämpimin kesäkuu (NASA). Heinäkuu puolestaan oli kuudenneksi lämpimin (NOAA) tai kymmenenneksi lämpimin (NASA).

Koko alkuvuodelta (tammi-heinäkuu) laskettu keskiarvo sijoittuu NOAA:n lämpötilastoissa kuudennelle sijalle. Tuo seitsemän kuukauden jakso oli tänä vuonna 0,59 celsiusastetta lämpimämpi kuin koko 1900-luvulla keskimäärin. Kartta havainnollistaa keskilämpöpoikkeamien alueellisia eroja:


Tammi-heinäkuun 2013 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty karttaan sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama. Harmaalla värillä on merkitty alueet, joilta ei ole dataa. (Kartta © NOAA)

Kesä-heinäkuun poikkeuksellisista säätapahtumista kannattaa lukea yksityiskohtaisemmin Weather Extremes -blogista (kesäkuu, heinäkuu). Erikseen mainittakoon Kiinan hurja helleaalto, joka alkoi heinäkuussa. Tämä helleaalto on erikoinen siksikin, että se on koskettanut harvinaisen suurta määrää ihmisiä.

§

Grönlannin tämänkesäinen sulaminen alkaa hiljalleen lähestyä loppuaan. Jääkilven yläpinnan massatase kääntyi positiiviseksi elokuun 14:ntenä päivänä ensimmäistä kertaa kesäkuun neljännen päivän jälkeen. Tämä tieto löytyy uudelta hienolta tanskalaiselta Polar Portal -sivustolta, jota Tietoukan blogi rientää oitis suosittelemaan! Polar Portal tarjoaa ajankohtaistietoa englanniksi arktisen merijään ja Grönlannin jääkilven tilasta.

Grönlannin jääkilven yläpinnan sulamisen ensimmäinen selvä huippu tänä kesänä havaittiin kesäkuussa. Heinäkuun lopulla mitattiin kesän tähän asti korkeimmat lukemat, kun noin 45 prosenttia jäätikköpinta-alasta oli sulamistilassa yhden ja saman päivän aikana. Jäämassa väheni eniten heinäkuun 25:ntena päivänä, jolloin jäätikön pinnalta suli pois noin 12 miljardia tonnia vettä. Kumpikin luku on suurin piirtein vain puolet viime vuoden vastaavista korkeimmista lukemista.


Sulavan alueen havaittu osuus Grönlannin jäätiköiden yläpinnasta vuonna 2013 (tilanne 26.8.2013, yhtenäinen punainen viiva) ja vertailukohtana käytetty vuosien 1981-2010 keskiarvo (sininen pisteviiva). (Kaavio © NSIDC/Thomas Mote, University of Georgia)

§

Arktisen merijään tämänkesäinen sulaminen jatkunee vielä lähiviikkojen ajan. Uusi ennätysminimi ei vaikuta tällä kertaa todennäköiseltä, mutta muuten tilanne ei ole kehuttava. Jäisen meren keskimääräinen ala oli kesäkuussa mittaushistorian yhdenneksitoista pienin ja heinäkuussa viidenneksi pienin.

NASA:n animaatio havainnollistaa, miten arktinen merijää on vähentynyt tämän vuoden toukokuusta elokuuhun ulottuvalla ajanjaksolla:

Koillisväylällä jääolot ovat jälleen kerran suotuisat laivaliikenteelle. Laptevinmeren-osuudella on kuljettu jo ilman jäänmurtajan apua. Koillisväylän ensimmäinen kiinalainen kauppalaiva Hong Xing lähti kolmisen viikkoa sitten Dalianista kohti Rotterdamia. Barents Observerin uutisiin pääsi myös väylän ensimmäinen konttialus, niinikään kiinalainen Yong Sheng, jonka suuntana on Amsterdam.

Luoteisväylää kulkemaan on rekisteröitynyt tälle vuodelle 19 isompaa laivaa, kertoi CBC kaksi viikkoa sitten. Pienillä aluksilla ei ole velvollisuutta ilmoittaa väylänkäyttöaikeistaan Kanadan viranomaisille, joten Luoteisväylän kulkijoiden kokonaismäärä voi olla suurempikin. Joukkoon lukeutuu seikkailijoita, jotka liikkuvat esimerkiksi erikoisrakenteisella soutuveneellä, pienemmällä soutuveneellä tai vesiskoottereilla.

Samat olosuhteet, jotka edistävät arktista merenkulkua, haittaavat jääkarhujen elämää vakavalla tavalla. Kesän ensimmäinen satelliittiseurattu jääkarhu ui maihin läntisellä Hudsoninlahdella jo heinäkuun neljäntenä päivänä. Se on jopa kuukauden aikaisemmin kuin 1980-luvun vanhoina hyvinä merijääaikoina. Jäällä oleillessaan karhut voivat saalistaa siellä eläviä rasvaisia hylkeitä, mutta maalta niiden on vaikea löytää ravitsevaa syötävää. Laihassa kunnossa olevia jääkarhuja uhkaa silloin nälkäkuolema.

Nälkään nääntyneeltä näytti ainakin päällisin puolin se luurankomaisen laiha jääkarhuyksilö, jonka The Guardian kertoo "kuolleen ilmastonmuutokseen". Kyseinen jääkarhu numero 87 löytyi kuolleena Huippuvuorilta tänä kesänä. Karhun kuolinsyytä ei päästy tutkimaan riittävän perusteellisesti, mutta merijään vähyydestä seurannut nälkiintyminen on valitettavan todennäköiseltä vaikuttava selitys.

§

Etelämantereen laidalla sijaitsevassa Pine Islandin shelfijäätikössä havaittiin noin kaksi vuotta sitten pitkä halkeama (ks. Tietoukan blogin uutiskatsaus 44/2011). Halkeamasta sai alkunsa yli 720 neliökilometrin suuruinen jäävuori B-31, joka lohkesi viime kuussa lopultakin irti emojäätiköstään. Jäävuori oli ainakin aluksi hyvin hidasliikkeinen.

Jäävuori B-31:n ja varsinkin sen emojäätikön vaiheita seurataan tarkasti muun muassa siksi, että Pine Islandin jäätikkö on Länsi-Etelämantereen nopeimmin liikkuva jäävirta. Viimeisin lohkeamislinjan yläpuolelta mitattu virtausnopeus oli 12 metriä päivässä eli yli neljä kilometriä vuodessa.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-06-19

Ulkomaisia ilmastouutisia touko-kesäkuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on ollut Mauna Loan mittausasemalla viime päivinä 398-399 miljoonasosan kieppeillä. Pidemmän ajanjakson käyrä näyttää havainnollisesti, että jokavuotinen keväinen huippu on varmaankin ohi tältä erää, mutta että se oli nyt selvästi korkeampi kuin viime vuonna:


Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus Mauna Loan mittausasemalla 17.6.2011-16.6.2013. (Kaavio © Scripps Institution of Oceanography/UC San Diego)

Kuinka ollakaan, ihmiskunnan energiantuotannosta syntyneet hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2012 ennätyksellisen suuret, raportoi kansainvälinen energiajärjestö IEA. Viime vuonna päästelimme tuolla tavoin ilmakehään 31,6 miljardia tonnia hiilidioksidia, mikä on 1,4 prosenttia enemmän kuin vuonna 2011.

Samassa raportissa ehdotetaan neljää helppoa toimenpidettä, jotka kannattaisi tehdä tämän vuosikymmenen aikana.

Ensinnäkin on parannettava rakennusten, teollisuuden ja liikenteen energiatehokkuutta. Sen lisäksi tehottomimmat hiilivoimalat on jätettävä rakentamatta tai vähemmälle käytölle. Öljyn ja maakaasun tuotannon metaanipäästöt on puolitettava. Neljänneksi IEA esittää, että osa fossiilisille polttoaineille maksettavista tukiaisista lakkautetaan.

§

Arktinen merijää on pysytellyt yhä vain keskiarvojensa alapuolella. Jäisen meren pinta-ala oli toukokuussa keskimäärin 13,10 miljoonaa neliökilometriä. Se on tilastojen kymmenenneksi pienin toukokuinen arktisen merijään ala.

Mittaushistorian pienin toukokuinen ala ylitettiin 390 tuhannella neliökilometrillä, mutta vuosien 1979-2000 toukokuiden keskiarvo jäi vielä 500 tuhannen neliökilometrin päähän.

Koillisväylälle odotetaan tänä vuonna kaikkien aikojen vilkkainta purjehduskautta, uutisoi Barents Observer. Kulkulupa on myönnetty tähän mennessä 54 alukselle, jotka eivät tosin kaikki aio kulkea pohjoista meritietä sen koko pituudelta.

Liikenteen kasvu on ollut nopeaa Koillisväylällä viime vuosina. Vuonna 2010 vain neljä alusta kulki koko reitin. Viime vuonna sen teki jo 46 alusta.

Pohjoisesta jäämerestä tulee kesäisin lähes jäätön todennäköisesti jo ennen vuotta 2050, ennustaa eräs viimeaikainen tutkimus. Ajankohdan arvio vaihtelee tosin kymmenillä vuosilla riippuen siitä, mitä laskentamenetelmää käytetään.

Merijään määrässä havaittuihin trendeihin perustuvan laskutavan mukaan meri on avoinna kesäisin jo vuonna 2020. Globaalien ilmastomallien pohjalta laskettuna kesäisen jäättömyyden mediaaniajankohta on vasta vuoden 2060 tienoilla, mutta tutkijat ovat itse sitä mieltä, että siinä jääkato on arvioitu todellista hitaammaksi - puhumattakaan niistä vain muutaman vuoden takaisista ennusteista, joiden mukaan Pohjoisen jäämeren kesistä tulisi lähes jäättömiä vasta vuoden 2070 jälkeen.

Tutkijat olettavat, että jonkin verran jäätä tulee säilymään Kanadan arktisten saarten ja Grönlannin pohjoispuolella ympäri vuoden. Pohjoisesta jäämerestä ei siis ole tulossa aivan täysin jäätöntä edes kesäisin.

Merijäätutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä.

§

Pohjoisen pallonpuoliskon lumipeite oli toukokuussa hyvin niukkaa. Euraasiassa toukokuu 2013 oli koko 47-vuotisen mittaushistorian vähälumisin. Ajankohtaan nähden lunta oli erityisen vähän itäisessä Siperiassa.


Pohjoisen pallonpuoliskon lumipeitteen pinta-ala toukokuussa vuosina 1967-2013. Pylvään pituus ja suunta kuvastavat kunkin toukokuun poikkeamaa pitkän aikavälin keskiarvosta (nolla-arvo pystyakselilla). Vuoden 2013 toukokuu (rivin oikeanpuoleisin pylväs) oli mittaushistorian kolmanneksi vähälumisin. (Kaavio © Global Snow Lab/Rutgers University)

§

Lämpimät kuukaudet jatkuvat, globaalisti tarkasteltuna. NASA:n tilastoissa tämän vuoden toukokuu oli mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin. NOAA:n katsaus kuukauden säihin ei ollut vielä ilmestynyt tätä kirjoitettaessa, mutta tullee luettavaksi aivan näinä päivinä.

Toukokuun äärevimmistä sääilmiöistä on tarjolla yhteenveto Weather Extremes -blogissa. Yksi hurjimmista tapauksista oli Teksasin osavaltion El Renossa toukokuun 31:ntena päivänä koettu maailman suurin tornado. Tämä tornado jätti maastoon jäljen, joka oli 2,6 mailia eli yli neljä kilometriä leveä, mikä on uusi ennätys.

Myös tuulen nopeudet olivat hirmuisia, joissakin osapyörteissä jopa 295 mailia tunnissa eli yli 130 metriä sekunnissa, mikä on toiseksi suurin tornadoista koskaan mitattu tuulen nopeus. Tornadon suuressa pääpyörteessä tuulen nopeus ylsi "vain" runsaaseen 80 sekuntimetriin.


Tämän videon uhkarohkeat kuvaajat jäivät eloon, mutta sama yllätyksellisesti liikkunut El Renon tornado surmasi yhteensä neljä tornadotutkijaa ja -harrastajaa, jotka olivat tuolloin liikenteessä.

§

Kesäkuun myötä alkoi tämänvuotinen hurrikaanikausi Atlantin valtamerellä. Yhdysvaltain NOAA:n ennusteen mukaan kesä-marraskuussa on odotettavissa 70 prosentin todennäköisyydellä jopa 13-20 nimettävää trooppista pyörremyrskyä (tuulen nopeus yli 39 mailia tunnissa eli runsaat 17 metriä sekunnissa).

Myrskyistä noin puolet (7-11) voisi voimistua varsinaiseksi hurrikaaniksi asti (tuulen nopeus yli 74 mailia tunnissa eli noin 33 metriä sekunnissa). Näistä hurrikaaneista edelleen 3-6 voisi saavuttaa yli 50 sekuntimetrin tuulen nopeuden.

Britannian Met Office on myös julkistanut oman hurrikaaniennusteensa. Heidän arvionsa on, samoilla todennäköisyysprosenteilla, että Pohjois-Atlantilla saadaan tällä kaudella 10-18 trooppista myrskyä, joista 4-14 yltyy hurrikaaniksi asti.

Kumpikin ennuste viittaa keskimääräistä suurempaan myrskyisyyteen tänä vuonna. Vuosina 1980-2010 on muodostunut keskimäärin 12 nimettyä trooppista pyörremyrskyä kauden aikana. Hurrikaaneja niistä on ollut keskimäärin kuusi.

Met Officen ajankohtaisia viestejä trooppisista myrskyistä voi seurata Twitterin kautta. Kulloinenkin myrskyaktiivisuus selviää havainnollisesta Weather Undergroundin maailmankartasta. Näissä merkeissä Tietoukan blogi siirtyy nyt kesätauolle, mutta toivottaa kaikille kuitenkin rauhallista ja virkistävää kesää!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-05-22

Ulkomaisia ilmastouutisia huhti-toukokuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Valtamerten lämpenemisestä on tehty uusi analyysi, jossa on mukana meriveden lämpötilatietoja eri syvyyksiltä vuosilta 1958-2009. Tavoitteena oli selvittää muun muassa syvien vesien osuutta lämpenemisessä.

Tutkimuksen mukaan merivesissä on selvä lämpenemisen trendi noin vuodesta 1975 alkaen. Siinä on erotettavissa viileämpi notkahdus kahden merkittävän tulivuorenpurkauksen jälkeen (El Chichón 1982, Pinatubo 1991).

Vuosina 1997-1998 vallitsi voimakas El Niño -sääilmiö. El Niñon aikana valtameristä siirtyi veden haihtumisen myötä suuri määrä lämpöä ilmakehään. Sekin näyttää aiheuttaneen notkahduksen meriveden lämpötiloihin. Ilmakehän puolella oli siis lämmintä; vuodesta 1998 tuli mittaushistorian siihen mennessä lämpimin vuosi.

Vuoden 1999 jälkeen valtamerten lämpeneminen on jatkunut "dramaattisella tavalla". Aiempiin vaiheisiin verrattuna uutta on ollut se, miten nopeaa lämpeneminen on myös yli 700 metrin syvyydessä. Siellä on tapahtunut noin 30 prosenttia valtamerten koko lämpenemisestä viimeisen vuosikymmenen aikana.


Valtameriin on varastoitunut noin 90 prosenttia siitä lisälämmöstä, jota maapallon ilmastojärjestelmään on kertynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Tämä diptyykki on koottu satelliittikuvista ja siinä näkyy suunnilleen puolet merien vallitsemasta planeetastamme. (Kuva © NASA)

Tutkimus valtamerten lämpenemisestä julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Artikkeli on luettavissa myös tutkimukseen osallistuneen Kevin Trenberthin nettisivuilla.

Meriveden lämpeneminen tuntuu konkreettisesti siinä mitä lajeja kalastajat saavat pyydettyä. Vuoden 1970 jälkeen lämpimissä vesissä viihtyvien lajien osuus kalansaaliista on kasvanut sekä trooppisilla että ei-trooppisilla merialueilla.

Tutkijat määrittelivät 990 mereisen kalan ja selkärangattoman levinneisyysalueen vuosina 1970-2000. Levinneisyysalueen perusteella laskettiin mikä on kunkin lajin suosima keskimääräinen lämpötila (meren pinnassa).

Sitten analysoitiin, minkä lämpötilan lajeja tuli saaliiksi kalastuksellisesti tärkeimmillä merialueilla vuosina 1970-2006.

Lopuksi laskettiin kalastusalueille "saaliin keskilämpötila". Tämä tunnusluku muodostettiin muun muassa painottamalla alueen saalislajivalikoimaa kunkin lajin vuosittaisilla saalismäärillä.

Lauhkeilla ja subtrooppisilla vyöhykkeillä "saaliin keskilämpötila" nousi vuosien 1970 ja 2006 välillä noin 0,23 celsiusastetta vuosikymmenessä.

Trooppisella vyöhykkeellä "saaliin keskilämpötila" nousi aluksi, vuosina 1970-1980. Vähänkään viileämmässä viihtyvien lajien osuus saaliista väheni silloin. Tropiikki ei valitettavasti voi saada niiden tilalle täydennystä tropiikkia lämpimämpien seutujen lajeista, koska sellaisia seutuja ei ole.


Kalastajien saaliiksi saaman lajiston köyhtymisellä voi olla vakavia seurauksia tropiikin rannikkoväestön ruokaturvalle. Kuva on Gambiasta vuodelta 2003. (Kuva: Anguskirk/Creative Commons)

Kalansaalistutkimus julkaistiin Nature-lehdessä.

§

Yhdysvaltojen kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC on mukana hankkeessa, jossa digitoidaan ja analysoidaan varhaisimpia Nimbus-satelliiteilla tehtyjä havaintoja napa-alueiden merijäästä. Joitakin analyysituloksia syyskuun 1964 vanhoista satelliittikuvista on saatu jo julkaisukuntoon.

Syyskuu on sitä aikaa vuodesta, jolloin arktisen merijään laajuus on pienimmillään. Nimbus 1 -aineiston mukaan arktisen merijään ala syyskuussa 1964 oli lähellä vuosien 1979-2000 syyskuiden keskiarvoa. Tulos viittaa siihen suuntaan, että arktisen merijään kesäinen laajuus on voinut olla 1960- ja 1970-luvulla vielä suhteellisen vakaa.

Eteläisellä napa-alueella merijää on syyskuussa laajimmillaan. Nimbus 1 -analyysin mukaan antarktisen merijään laajuus oli syyskuussa 1964 noin 19,7 miljoonaa neliökilometriä. Se on suurin piirtein 260 tuhatta neliökilometriä enemmän kuin vuosien 1979-2012 suurinkaan antarktinen maksimi.

§

Huhtikuussa 2013 arktisen merijään ala oli keskimäärin 14,37 miljoonaa neliökilometriä, mikä on perinteisissä tilastoissa seitsemänneksi pienin huhtikuinen lukema. Se on noin 630 tuhatta neliökilometriä (eli nelisen prosenttia) pienempi kuin huhtikuiden keskiarvo vuosina 1979-2000.

Huhtikuun keskilämpötiloissa oli taas mielenkiintoista hajontaa, kuten kartalta näkyy. Globaalisti laskettuna viime kuu oli mittaushistorian 13:nneksi lämpimin huhtikuu sekä NASA:n että NOAA:n tilastojen mukaan.


Huhtikuun 2013 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmempi huhtikuu on merkitty sinisillä sävyillä, keskimääräistä lämpimämpi punaisilla. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

§

Kaupallisella alalla myynnin lisäämisessä on ollut tapana luottaa siihen pienuuden illuusioon, jonka syntyy kun tasaluku jätetään hieman vajaaksi. Kärsiiköhän ilmastonsuojelu samasta illuusiosta? Maapallolla on eletty koko 2000-luku ilmakehässä, jossa on "vielä vain" noin 370, 380 tai 390 miljoonasosaa hiilidioksidia.

Viime vuoden keväänä tuo houkutteleva "tarjous" alkoi vanhentua, kun neljänsadan miljoonasosan hiilidioksidipitoisuus alkoi ylittyä syrjäseutujen mittausasemilla jopa kuukausikeskiarvoissa (ks. Tietoukan blogin ilmastouutiset 22/2012).

Sama pyöreä luku on ollut ajankohtainen myös tänä keväänä. Havaijin Mauna Loan mittausasemalla hiilidioksidin vuorokautinen keskiarvo ylitti 400 miljoonasosaa ensimmäistä kertaa sikäläisessä mittaushistoriassa. Mauna Loan mittaustoiminta alkoi vuonna 1958. Neljänsadan ylityksiä on tapahtunut tänä vuonna muuallakin (pdf).

Neljänsadan miljoonasosan ylittymisen merkitys on enemmän symbolinen kuin tieteellinen, mutta ei kannata aliarvioida ilmastonsuojelun psykologista puolta. Miltä tuntuu vaikka sellainen ajatus, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei laske alle neljänsadan enää meidän elinaikanamme? Nykymenolla nousemme 450 miljoonasosaan vuoteen 2038 mennessä. Toivottavasti edes se kuulostaa paljolta ja saa ihmiset toimimaan asiassa entistäkin päättäväisemmin.

Mauna Loan tuorein tieto ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta löytyy nyt päivittäin uudelta kätevältä sivustolta The Keeling Curve. Tietoukan blogi suosittelee! Tämän vuoden korkein vuorokautinen keskiarvo saattaa olla vasta tulossa.


Kuvankaappaus keelingcurve.ucsd.edu-sivustolta 21.5.2013.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-04-23

Ulkomaisia ilmastouutisia maalis-huhtikuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Viime kesä oli Ison-Britannian päiväperhosille ennätyksellisen kurja, tiedottavat sikäläiset perhostensuojelijat. Monet perhoslajit ovat ahtaalla muistakin syistä, mutta sään merkitys korostui viime kesänä. Vuosi 2012 oli Isossa-Britanniassa toiseksi sateisin vuosi sataan vuoteen.

Päiväperhosten järjestelmällinen seuranta aloitettiin Isossa-Britanniassa 1970-luvun puolivälissä, ja sitä tehdään harrastajavoimin. Viime kesänä siihen osallistui yli 1500 asialle omistautunutta perhosten ystävää.

Seurannan kohteena (pdf) on 56 perhoslajia, joista 36 on ollut mukana jo vuodesta 1976 lähtien. Näistä pisimpään mukana olleista lajeista yhdeksälle viime vuosi oli koko seurantahistorian kehnoin.

Kaikista seuratuista lajeista vain neljää havaittiin vuonna 2012 runsaammin kuin vuonna 2011. Aivan yleisilläkin lajeilla havaittiin romahduksia alle puoleen edellisvuodesta.

Järkyttävin prosentuaalinen pudotus havaittiin tuominopsasiivellä (Satyrium pruni), joka on jo muutenkin yksi Ison-Britannian harvinaisimmista päiväperhosista. Tuominopsasiivestä tehtiin vuonna 2012 havaintoja peräti 98 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2011.


Onneksi Ison-Britannian tuominopsasiivet eivät ole koko maailman viimeiset! Laji esiintyy suuressa osassa Euraasiaa, myös Suomessa. (Kuva: Gilles San Martin/Creative Commons)

§

Lumikenkäjänis (Lepus americanus) on pohjoisamerikkalainen jäniseläin, jonka turkki vaihtuu vuodenajan mukaan suojaväriseksi, yleissävyltään valkoiseksi tai ruskeaksi. Pystyykö lumikenkäjänis sopeutumaan lumipeitteen ajoittumisen nopeisiin muutoksiin? Sitä on nyt tutkittu Montanan osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Tutkimuksessa seurattiin yhteensä 148 lumikenkäjänisyksilön elämää vuosina 2010-2012. Ajanjaksolle sattui sopivasti yksi lyhimmistä ja yksi pisimmistä lumitalvista, mitä Montanassa on koettu viime vuosikymmeninä. Radiopaikannetuista jäniksistä arvioitiin kullakin havaintokerralla karvapeitteen väritys ja yksilön löytöpaikan lumisuus kymmenen metrin säteellä. Niistä laskettiin suojavärin sopivuus.

Jäniksistä havaittiin, että karvanvaihdon alkamisajankohta syksyllä ja keväällä ei muuttunut, vaikka vuosien lumioloissa oli suuria eroja. Havainto tukee sitä käsitystä, että valojakson pituus on se ympäristötekijä, joka käynnistää karvanvaihdon lumikenkäjäniksellä.

Karvanvaihdon nopeus osoittautui monimutkaisemmaksi ilmiöksi. Sinä vuonna jona lumi pysyi maassa pisimpään, jänisten valkean talviturkin vaihtuminen ruskeaksi kesäturkiksi kesti 16 päivää pidempään kuin sinä vuonna, jona lumitalven kesto oli lyhyin. Tutkijat eivät tiedä, mihin ympäristötekijöihin jäniksen elimistö silloin reagoi. Ilmeisesti ei kuitenkaan esimerkiksi pelkkään lämpötilaan.

Syksyisen karvanvaihdon nopeus oli erilainen; se ei mukautunut lumiolojen vaihteluun. Ruskean kesäturkin korvautuminen valkealla talviturkilla kesti vuodesta riippumatta noin 40 vuorokautta.


Valkea lumikenkäjänis ruskeassa maastossa. Kuvan yksilö ei ollut mukana tutkimuksessa, vaan se on valokuvattu Montanan naapuriosavaltiossa Pohjois-Dakotassa joulukuussa 2011. (Kuva: North Dakota Parks and Recreation Department/Creative Commons)

Tietokonemallinnuksella arvioitiin, miten lumiolot tulevat muuttumaan Montanan tutkimusalueella. Tämän vuosisadan puolivälissä lumipeite pysyy talvella maassa ehkä noin kuukauden verran lyhyempään kuin nykyään. Vuosisadan lopussa lumipeitteen kesto voi olla jopa yli kaksi kuukautta nykyistä lyhyempi. Montanan lumikenkäjäniksille voi koittaa vuosisadan lopussa jopa kahdeksankertainen määrä "väärän värisiä" päiviä, jos niiden karvanvaihto jatkuu täsmälleen nykyiseen tapaan.

Jänistutkimus julkaistiin PNAS-lehdessä.

§

Jääpingviini (Pygoscelis adeliae) elää Etelämantereen rannikoilla ja lähisaarilla. Ilmastonmuutosta on pidetty yleisesti ottaen uhkana jääpingviinille. Näissä tunnelmissa on varsin ilahduttavaa lukea tutkimustuloksista, jotka julkaistiin kolme viikkoa sitten: Jääpingviini saattaa paikoitellen hyötyä ilmastonmuutoksesta.

Tämän tutkimuksen onnekkaat jääpingviinit pesivät Beaufortinsaarella. Saari sijaitsee Rossinmeressä, Etelämantereen sillä sivustalla, joka osoittaa suunnilleen Uuden-Seelannin suuntaan. Pingviiniyhdyskunnan vaiheita selvitettiin ilmakuvista vuosilta 1958, 1983 ja 1993 sekä satelliittikuvista vuosilta 2005 ja 2010.

Yhdyskunnassa pesivien parien määrä kasvoi viidessä vuosikymmenessä 84 prosenttia. Vuonna 2010 pesiviä jääpingviinipareja oli noin 63760. Myös yhdyskunnan yksilötiheys nousi yli puolitoistakertaiseksi.

Yhdyskunnan kasvu sattui samaan aikaan sen kanssa, kun viereinen jäätikkö vetäytyi yli 500 metriä kauemmas ja maaston lumisuus vähentyi myös yhdyskunta-alueen sisällä. Pesintään soveltuvan maan pinta-ala kasvoi kaiken kaikkiaan 71 prosenttia.


Nimestään huolimatta jääpingviini ei ehkä ole kaikkein "jäisin" pingviinilaji. Se syö kyllä eläimiä, jotka elävät merijään luona, mutta sen on päästävä pesimään paljaalle maalle. Kuvassa näkyy jääpingviinin uusia pesimäpaikkoja Beaufortinsaarella. (Kuva © David Ainley/University of Minnesota)

Pingviinitutkimus julkaistiin PLOS ONE -lehdessä.

§

Lopuksi vielä lyhyesti tavalliset säätilastot ja vähemmän tavallinen energiauutinen!

Arktisen merijään keskimääräinen ala oli viime kuussa viidenneksi pienin, mitä maaliskuussa on koskaan mitattu satelliittien avulla. Nämä jäätilastot alkavat vuodesta 1979.

Kannattaa kiinnittää huomiota arktisen merijään ikäjakaumaan. Ylivuotisen jään osuus on vain noin puolet siitä, mitä se oli vanhoina hyvinä aikoina 1980-luvun puolivälissä. Vanhimman jään osuus on tosin kasvanut hieman tänä talvena, mutta yleistilanne on edelleen surkea. NASA:n tutkija Joey Comiso arvelee, että "ennen kuin huomaammekaan, monivuotinen arktinen merijää on menetetty kokonaan".

§

Maailman keskilämpötila oli maaliskuussa suhteellisen korkea. Yhdysvaltain NOAA:n tilastoissa viime kuu oli mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin maaliskuu, NASA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin. Globaalit lämpötilastot alkavat vuodesta 1880.


Maaliskuun 2013 keskilämpötilojen poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Kylmän maaliskuun alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä, lämpimän maaliskuun alueet punaisilla. Mitä suurempi poikkeama ajankohdan keskilämpötilasta, sitä tummempi värisävy. (Kartta © NOAA)

§

Stanfordin yliopiston tutkijat ovat kehittäneet mallin aurinkopaneeliteollisuuden energiataseen laskemiseen. Heidän mukaansa on vähintäänkin aivan sillä hilkulla, että maailman aurinkopaneeleista on lopultakin tullut energian nettotuottajia. Tarkemmin sanoen kaikki käytössä olevat aurinkopaneelit tuottavat yhdessä enemmän sähköä, kuin mitä kuluu uusien aurinkopaneelien valmistamiseen vuoden aikana. Tämä merkittävä tehokkuustaso saavutettiin todennäköisesti viime vuonna.

Vielä viisi vuotta sitten aurinkopaneeliteollisuuden sähkönkulutus oli 75 prosenttia suurempi kuin aurinkopaneelien sähköntuotto. Aurinkopaneelitekniikka on kehittynyt huomattavasti, ja siitä voi tulla vielä nykyistäkin paljon tehokkaampi kokonaisuus. Aiempina vuosina kertynyt aurinkopaneelien "sähkövelka" tulee maksetuksi ehkä jo vuoteen 2015 mennessä, mutta kuitenkin viimeistään vuonna 2020.

Stanfordilaisten tutkimus julkaistiin Environmental Science & Technology -lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-03-26

Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maapallon pohjoisimmat kasvillisuusvyöhykkeet ovat saaneet joitakin eteläisten naapurialueittensa piirteitä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuodenaikojen välinen lämpötilaero on kaventunut sekä arktisella että boreaalisella vyöhykkeellä. Sen myötä kasvukausi on pidentynyt ja kasvillisuus on vehmastunut. Etenkin tundra on alkanut kukoistaa.

Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4-5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450-550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.

Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982-2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.

Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6-7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.


Kun ikirouta sulaa, puut valtaavat alaa palsasuolla. Tämä palsasuo sijaitsee Venäjällä lähellä Altaita. (Kuva © Terry Callaghan, EU-Interact/Sergey Kirpotin, Tomsk State University)

Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.

Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982-2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.

Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.


Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreyden (NDVI) muutokset jaksolla 1.7.1982-1.12.2011. Sinivihreillä sävyillä on merkitty alueet, joista tuli vihreämpiä kuin ennen. Ruskeilla sävyillä on merkitty alueet, jotka menettivät vihreyttään. Valkoisilla alueilla ei havaittu merkittävää muutosta. (Kartat © NASA Earth Observatory/Robert Simmon, using MODIS and AVHRR data from the Boston University's Climate and Vegetation Research Group)

Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kiinnostuneille löytyy mukavasti lisämateriaalia Bostonin yliopiston nettisivuilta.

§

Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.

Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979-2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.

Helmi-maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10:ntenä päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:

§

Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040-2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.

Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna.

Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. "Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa", tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.

§

Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti "uusnormaalia" tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. NASA:n tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, NOAA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.

Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.

Australian tammikuinen helleaalto (ks. Tietoukan blogi 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu-helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.

Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin "The Angry Summer" selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.

Kun tuo raportti oli saatu julkistettua, Kaakkois-Australiassa oli jo käynnissä taas yksi ennätyksiä rikkova helleaalto (pdf), "The new normal: Melbourne's extended Angry Summer".


Australian kesässä ennätysten lukumääräkin oli ennätyksellinen. Tämä kuva esittää osan niistä. (Kuva © The Angry Summer by Professor Will Steffen/Climate Commission/Commonwealth of Australia - Department of Climate Change and Energy Efficiency, 2013)

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2013-02-27

Ulkomaisia ilmastouutisia tammi-helmikuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maailman keskilämpötilan nousemisen myötä rankkasateet ovat voimistuneet tilastollisesti merkittävällä tavalla, kertoo uusi tutkimus, joka on tähänastisista kattavin. Tutkimusaineistona käytettiin yli kahdeksantuhannen sääaseman keräämiä säätietoja vuosilta 1900-2009 eri puolilta maailmaa.

Tämän tutkimuksen mukaan rankkasateiden intensiteetin mediaani on noussut keskilämpötilan lisäastetta kohti joko 5,9 tai 7,7 prosenttia, laskutavasta riippuen. Sateen ja lämpenemisen yhteys havaittiin selvimmin tropiikissa ja korkeilla leveysasteilla.

Kun rankkasateet voimistuvat, on odotettavissa että myös niiden aiheuttamat tulvat pahenevat.

Sadetutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä.

§

Tammikuusta 2013 tuli taas yksi kuukausi, joka sijoittui maailman lämpötilastojen kärkikymmenikköön. NASA:n mukaan se oli tilastojen kuudenneksi lämpimin tammikuu, NOAA:n mukaan yhdeksänneksi lämpimin.

Australiassa tammikuusta 2013 tuli mittaushistorian kuumin tammikuu ja ylipäätään sikäläisen historian kuumin kuukausi. Australian ilmatieteen laitos toteaa erityistiedotteessaan (pdf), että maa joutui poikkeuksellisen laaja-alaisen ja pitkäkestoisen helleaallon koettelemaksi.

Kuukauden keskilämpötila (29,68 °C) ja kuukauden keskimääräinen maksimilämpötila (36,92 °C) rikkoivat aiemmat ennätykset, jotka olivat peräisin vuodelta 1932 (silloinkin tammikuulta eli keskeltä Australian kesää).

Yksittäisenkin päivän lämpöennätys rikkoutui, kun paikallisten maksimilämpötilojen keskiarvo nousi 40,3 celsiusasteeseen tammikuun seitsemäntenä päivänä 2013.

Myös eteläisen pallonpuoliskon maa-alueilla tammikuu 2013 oli mittaushistorian lämpimin tammikuu, jos tarkastellaan koko alueen yhteistä keskilämpötilaa.


Tammikuun 2013 keskilämpötilan poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. Keskiarvoa kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskiarvoa lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama. Tummin punainen sävy tarkoittaa ennätyksellisen lämmintä tammikuuta. Puuttuvan datan alueet lienee merkitty tavalliseen tapaan neutraalin harmaalla värillä. (Kartta © NOAA)

Päiväntasaajan eteläpuolisen Etelä-Amerikan ja eteläisen Afrikan helteistä ei ehkä kirjoiteta "kansainvälisessä" mediassa kovin vuolaasti. Onneksi eteläisellä pallonpuoliskolla on Australian kaltainen merkittävä englannin kielen saareke! Sikäläinen sanomalehti Sydney Morning Herald tietää kertoa, että tämänvuotisen helleaallon aikana Australian ilmatieteen laitoksen sääennusteen lämpötilakartan väriasteikkoa pidennettiin asteikon kuumasta päästä.

Karttapohjaan siis lisättiin uusi lämpötila-alue värisävyineen. Vanha malli oli laadittu 50 celsiusasteeseen ulottuville ennusteille, mutta nyt nettisivun kartan selitteessä asteikko jatkuu syvän purppuran ja kirkuvan punavioletin väreissä 50-54 asteen paahteisiin.


Kuva: Sääennusteen lämpötila-asteikon yläpään karttavärit Australian ilmatieteen laitoksen mukaan.

Tämänvuotisen helleaallon aikana 50 asteen raja ei sitten loppujen lopuksi rikkoutunutkaan Australian virallisilla sääasemilla. Australian kaikkien aikojen lämpöennätys on edelleen se 50,7 celsiusastetta, joka mitattiin Oodnadattassa 2.1.1960. Kun virallista karttapohjaa viime kuussa muutettiin, rajat taisivatkin siirtyä lähinnä siellä missä vastus voi olla kaikkein voimakkain, eli ihmisen mielenmaisemassa.

§

Arktisen merijään tilanteessa ei ole tapahtunut dramaattista käännettä parempaan. Merijäätä oli tammikuussa enemmän kuin joulukuussa, kuten voidaan odottaa. Tammikuun keskimääräinen jääala jäi kuitenkin ajankohtaan nähden suppeahkoksi; se oli mittaushistorian kuudenneksi pienin tammikuinen ala.

Kymmenen viimeisimmän talven (2004-2013) tammikuiset jääalat ovat olleet samalla myös mittaushistorian kymmenen pienintä tammikuista jääalaa.

Pinta-alan lisäksi myös arktisen merijään paksuus ja siten myös sen tilavuus ovat pienentyneet 2000-luvulla. Tämä tulos saatiin tutkimuksessa, jossa analysoitiin ICESat- ja CryoSat-satelliittien tekemiä havaintoja. Samansuuntaiseen käsitykseen on päädytty aiemmin muillakin menetelmillä, muun muassa tietokonemallinnuksen avulla.

Nyt julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin kahdentyyppistä edistyksellistä dataa: ICESatin lasermittaustuloksia vuosilta 2003-2008 ja CryoSatin tutkamittaustuloksia vuosilta 2010-2012. Kummallakin menetelmällä on mitattu sitä, miten paksu osa kelluvasta merijäästä kulloinkin ulottuu merenpinnan yläpuolelle.

Merijään paksuustutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Näitä ensimmäisiä varsinaisia tuloksia CryoSatin aineistosta onkin odotettu hartaasti. ICESat lakkasi toimimasta vuonna 2009, mikä jätti tutkijat eräänlaiseen instrumenttityhjiöön. CryoSat-satelliitin ensimmäinen versio oli nimittäin tuhoutunut laukaisuyrityksessä vuonna 2005. Huhtikuussa 2010 kiertoradalle saadun kakkosversion kanssa kaikki on mennyt hyvin ja kyseinen satelliitti jatkaa yhä toimintaansa. Seuraava ICESat saadaan taivaalle ehkä vuonna 2016.

§

Lopuksi vinkki aktiivisille lukijoille. Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus NSIDC on jo usean vuoden ajan julkaissut tiedotteita napaseutujen kryosfäärin vuosikierrosta. Arctic Sea Ice News & Analysis on ollut yksi Sääaseman useimmin käyttämiä uutislähteitä. Nyt NSIDC on alkanut julkaista Grönlannin jäätilanteesta omaa erillistä osiota Greenland Ice Sheet Today. Se on hieno lisäys NSIDC:n jo muutenkin verrattomaan tiedon tarjontaan. Sääasema suosittelee!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Tilaa syöte! :)
RSS-syöte: kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset
RSS-syöte: vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset